Barcelona
21/6/2011
Kun kelaan vanhempana elamaani taaksepain, nama aamut, naurut, surut ja muistot tulevat olemaan niita varikkaimpia, makeita ja aurinkoisia, villeja muistoja. Nuoruuden huippuhetket, elaman kliimaksi. Kaduilla vaeltelua aamuyosta, sekavia hetkia klubeilla, murskaava basso veressa, auringonsateet meren aalloilla, parvekkeiden kukkakoynnokset, mutterikeittimen porina, turkoosit seinat, leipomoiden tuoksu tyomatkalla.
Parvekkeen ovi on auki. Kuuntelen askelia kadulla. Odotan avainten kilinaa. Huutoja, koiria lapsia, naurua. Suitsukkeiden tuoksu peittyy sateen alle. Parvekkeella kuivuvat peitot kastuvat taas.
Mita on odottaa ja tuntea? Mieleni tekee tupakkaa vasta, kun kuulen askeleesi. Vaihdan asentoa vasta, kun avaat oven.
Aurinko on noussut jo kaksi tuntia, mutta se ei vielakaan saavuta ensimmaisen kerroksen parveketta kapealla kujalla. Vain punainen peitto ymparillani istun parvekkeella ja seuraan valkenevaa aamua. Tupakka toisensa jalkeen rauhoittaa levottomia leukojani. Onni heittaa paatani puolelta toiselle eika anna rauhaa.
Tama on oikein, tein oikein. En kadu mitaan.
Han makaa keltaisilla lakanoilla selallaan. Ilman peittoa. Katalaani. Valokuvaaja. Korvakorut. Mikaan muu ei kiinnosta. Eika se mita seinan takana tapahtuu.
Unelmia. Kokonainen ja irtonainen matka. Afrikan villielaimet ja paahtava aurinko. Yksinaisyys. Vaellus. Miksi kaipaan turvaa ja laheisyytta? Miksei oleminen riita? Miksi tasapaino on parempi kuin ikava? Miksi tyytyvaisyys ja rauha on parempi kuin suru? Miksi olen levoton, kun eilinen teki minusta onnellisen? Eiko puute vain korosta ilon hetkia?
Ihminen on vain geenien ja kokemustensa uhri. On turha syyttaa ketaan mistaan ikina. Onko olemassa oikein tai vaarin? Ykseys ylittaa kaikki mielipiteet. Tunnenko ykseyden?
